Yhteystiedot

Yhteiskuntaturvallisuuden seura

Yhteydenotot
yhteiskuntaturvallisuus@gmail.com

Puheenjohtaja
Harriet Lonka harriet.lonka@gmail.com

Sisäisen turvallisuuden blogi: Harriet Lonka, Arki paloi poroksi

Lue ja kommentoi!

TEEMAKIRJOITUS 4, HUHTIKUU 2014

Anne Lounamaa

Tutkittuun tietoon perustuvasta päätöksenteosta ja tutkijalobbareista  

Maaliskuun lopulla etiikan päivillä keskusteltiin tutkittuun tietoon perustuvasta päätöksenteosta. Anne Glover toimii johtavana tieteellisenä neuvonantajana Manuel Barrosolle. Hänen esitelmänsä etiikan päivillä antoi esimaku eettisistä pohdinnoista, joita myös Suomessa joudutaan käymään. 

Poliittisten päättäjien ja tukijoiden välimaaston on sijoittumassa tutkimusasiamiehiä. Heidän tehtävänään on kaventaa tutkijayhteisöjen ja poliittisten päättäjien välistä tilaa.

Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio on nimitetty tieteelliseksi neuvonantajaksi pääministerin kansliaan. Etiikan päivillä hän esitti mietittäväksi, josko valtioneuvoston kanslian lisäksi myös eri ministeriöihin tulisi palkata tutkimusasiamiehiä tai -naisia, ainakin osa-aikaisia.

Eettiset näkökulmat liittyvät monella tavalla tuloillaan olevaan systeemiin.

Poliittista päätöksentekoa tukeva tutkimus on aina arvosidonnainen: mitä tutkimuksia ministeriöt tilaavat, mikä tutkijaryhmä valitaan tutkimuksen tekijäksi. Tutkijakaan ei ole neutraali ja arvovapaa. Hänellä on oman tutkijayhteisönsä ja tutkimustraditionsa muokkaama viitekehys.

On myös selvää, että poliitikon omaa agnedaa lähellä oleva tieteellinen näyttö helpommin osuu ja uppoaa. Tulevien tiedehistorioitsijoiden arvioitavaksi jää, miten paljon Cherry picking’iä eli valikoivaa, omaa arvomaailmaa ja poliittista agendaa tukevaa tutkimustietoa valtioneuvosto tulee tilaamaan, rahoittamaan ja käyttämään oman päätöksentekonsa pohjaksi.

Koska tutkimustiedon kysyntä muuttuu, tutkijoiden ja tutkijayhteisöjen on myös muututtava. Tulevaisuuden tutkijaryhmien on kyettävä nopealla aikataululla kokoamaan ja tuottamaan tiiviitä yhteenvetoja valtavasta tieteellisestä tutkimustiedosta.

Juuri nyt on aika pohtia, miten turvallisuustutkijoiden yhteisö on valmistautunut uuteen tilanteeseen.

Tutkijalobbaria kaivataan

Hallintotieteen tohtori ja kansanedustaja Sanna Lauslahti kertoi etiikan päivillä, että kansanedustajat ovat lobbauksen kohteena 24/7. Kansanedustajia lähestyvät niin etujärjestöt kuin yksittäiset kansalaisetkin. Harvemmin tutkijat.

Poliitikon neuvo tutkijalle on: kiteytä asiasi 15 minuuttiin ja tule lobbaamaan. Lauslahden mukaan tutkijat tarjoavat tietämystään edelleen liian vähän ja poliitikoille sopimattomassa muodossa. Poliitikolle tutkijalobbari olisi tervetullut. Tutkijalobbarille on siis tilausta.

Tapaturmien ehkäisyn rakenteiden tarkoituksenmukaisuus tutkittava

Tapaturmatutkijana lobbaan päätöksentekoa tukevaksi tutkimusaiheeksi: tapaturmien ja onnettomuuksien ehkäisyn yhteiskunnalliset rakenteet.

Ruotsalaiset tutkijat julkaisivat tänä vuonna artikkelin arvostetussa Injury Prevention tiedelehdessä. He arvioivat, että Ruotsissa tapaturmatutkimukseen ja ennaltaehkäisevään työhön käytetään 90 prosenttia resursseista alueelle, joka vastaa 10 prosentista turvallisuuden menetyksistä.

Ruotsalaistutkijoiden artikkeli käynnisti keskustelun myös Suomessa. Tapaturmatutkimuksen ja ennalata estävän työn resurssien jaosta on käytävä laajempi keskustelu. Päättäjien tulee tietää, kohdentaako nykyjärjestelmä resursseja ja osaamista sinne, missä tapaturmien ja onnettomuuksien aiheuttamat menetykset ja uhat ovat mittavimmat.

Tavoite tapaturmien ja onnettomuuksien ehkäisytyön kansallisen rakenteen sekä resurssien käytön arvioinnista tulisi sisältyä myös yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan. Koska onnettomuuksien ja tapaturmien ehkäisytyö jakautuu usean ministeriön vastuualueelle, on valtioneuvoston kanslia oikea taho arvioimaan nykyjärjestelmää ja uudelleenorganisoinnin tarvetta. 

Olemassa olevia siiloja ylläpitävät monet instituutiot, lainsäädäntö, vahvat henkilöt, poliittiset päätöksentekijät, ammattiyhdistysliikkeet ja tietämättömyys.

Ideaalitapauksessa rakenteiden uudistaminen lisää tehokkuutta ja parantaa toiminnan taloudellisuutta. Rakenteiden uudistaminen voi saada aikaan myös tuhoa, kun toimivat rakenteet katoavat. Tarvitaan tulevaisuuden arviointia erilaisista rakenteellisista ratkaisuista. Tarvitaan siis yhteiskunnallista tutkimusta tukemaan päätöksentekoa. 

TEEMAKIRJOITUS 3, MAALISKUU 2014

Kalle Liesinen

Jono on tyhmä ratkaisu

On helppo ymmärtää, että työssä tarvittavat materiaalit kannattaa pitää saatavilla silloin, kun kone käy ja väki on työssä. Muuten haaskataan resursseja ja aikaa. Tämän vuoksi sellutehtaat ja sahat pitävät huolta puutavaran saannista ja raaka-ainepuskureistaan. Samalla tavalla voidaan ajatella muidenkin prosessien toimivan; logistiikan ja varastoinnin on tasattava hetkelliset vaihtelut niin, ettei tehtaalla synny tyhjäkäyntiä.

Kansalainen kokee turvattomuutta, kun samanlainen puskuri ilmestyy terveydenhoitoon. Hoitojonoa ei ole yhtä helppo ymmärtää kuin tukkikasaa sahalla – ainakaan, jos on tukin asemassa. Vaatimattoman potilaan ensimmäinen kosketus hyvinvointiyhteiskunnan terveyspalveluihin tuntuu olevan ajanvaraus kolmen viikon päähän. Sen jälkeen jonotetaan lisätutkimuksin ja varsinaista parantavaa hoitoa saattaa joutua odottamaan puolikin vuotta. Siinä ajassa sinistyy niin tukki sahalla kuin potilas jonossaan.

Kohtuullinen jono voi tasoittaa sairastavuuden satunnaisvaihtelun ja taata siten terveyspalvelujen optimin työkuorman. Vaikka tällainen puskuri hyväksyttäisiin, mitä hyötyä yhteiskunnalle on ylipitkistä terveydenhoidon jonoista? Julkisen terveydenhoidon potilaathan on joka tapauksessa hoidettava jossain vaiheessa, miksi siis lykätä hoitoa ylimittaisilla viiveillä?

Kyynisesti ajatellen yhteiskunta säästää hoitomenoissa joka kerta, kun potilas suostuu kuolemaan hoitojonoon. Harva kuitenkaan kuolee, joten todellisuudessa jonotuksen aiheuttamat lisääntyneen hoitotarpeen menot ja sairaslomien kustannukset ovat suurempia kuin jonokuolemista syntyvät säästöt.  

Julkisen terveydenhoidon jonosta tietysti poistuu ihmisiä myös muuta kautta kuin kuolemalla. Osa hakeutuu hätätapauksina erikoissairaanhoidon poliklinikoille, osa siirtyy työterveyshuollon ja yksityisen puolen ohituskaistoille ja osa saattaa parantua itsestään. Jonoihin jäävät ennen kaikkea työterveyshuollon ulkopuolella olevat vähävaraiset henkilöt sekä niin ikävästi sairaat, ettei yksityisiä palveluita Suomessa ole.

Erikoisairaanhoitoon hätätapauksina pääsevät eivät säästä yhteiskunnalle, vaan saattavat aiheuttaa ylimääräisiä kulujakin. Työterveyshuollon potilaat eivät yleensä aloita hoitosuhdettaan julkisen puolen palveluilla, mutta saavat lähetteen julkiseen jonoon nopeammin kuin muut. Sama pätee tietysti myös yksityisten palveluiden käyttäjiin. He voivat turhautua jonossa ja innostua maksamaan ylimääräistä hoidostaan tai lähetteestään samoin kuin työnantaja maksaa priorisoidusta työterveyshuollosta. Osa maksaa varastoon ottamalla vakuutuksen. Tällaisissa tapauksissa julkisen palvelun kitka säästää varoja joltain momentilta, mutta yhteiskunnan kokonaiskustannukset eivät siitä pienene.

Järjestelmän tekee oudoksi mahdollisuus, että sama lääkäri voi joskus toimia sekä julkisella että yksityisellä puolella. Silloin syntyy tilaisuus hyötyä julkisen terveydenhuollon jonosta. Joissain maissa jonon ohituksesta voi maksaa suoraan viranomaiselle tarvitsematta näin monimutkaista menettelyä. Keinotekoisesti ylläpidetyt jonot ja nihkeät viranomaiset ovat tyypillisiä korruption merkkejä. Jonoilla voidaan perustella myös julkisen sektorin tuhlaavaa henkilöstömitoitusta ja jonoja synnyttävät prosessit saattavat nekin olla joidenkin etujen mukaisia.

En kuitenkaan usko tällaisten seikkojen olevan syynä siihen, että terveydenhuollon julkinen sektori puskee edessään pysyvää keula-aaltoa. Epäilen syyksi sitä, ettei kukaan ole ynnännyt yhteiskunnan kaikkia kustannuksia ja laskenut kattavasti jonon hintaa. Väitän jonotuksen kustannusten olevan yhteiskunnalle sen näennäisiä säästöjä suuremmat. Sitä kalliimmaksi jono tulee, mitä pidempi se on. Jo pelkkä jonon ”hoitaminen” maksaa; jos jonoa ei olisi, ei tarvittaisi hoitoon pääsyn priorisointiakaan. Valitettavasti jonoja katsotaan eri momentinhaltijoiden kapeista ikkunoista, ja silloin yhteiskuntaturvallisuuden kannalta oleellinen kokonaiskuva katoaa.

Suomen kymmeneksi suurin kaupunki, Kouvola, on edelläkävijä kuntaliitosten sekä hyvinvointipalvelujen kehittämisessä. On rohkaisevaa kuulla Kouvolan viranhaltijoiden viiltävää analyysiä terveydenhoitopalvelujen kehittämisestä. Mitä pidätte tästä: ”Hoito pitää aloittaa potilaan soittaessa. Lääkärit ovat maailman sivu antaneet sukulaisilleen ohjeita ja reseptejä puhelimessa. Siitä voi lähteä muidenkin potilaiden kanssa. Terveyspalvelujen tuote ei ole ajanvaraus kolmen viikon päähän vaan tarvetta vastaava hoito heti.”

Terveydenhuoltolain 6 luvun mukaiset kolmen tai kuuden kuukauden määräajat hoitoon pääsyssä ovat oikean suuntaisia, mutta tavoitteiltaan aivan liian vaatimattomia. Kausivaihtelun tasaavaa järjestelyaikaa toki tarvitaan, mutta varsinaisiin hoitojonoihin voidaan soveltaa nollatoleranssia, jos niin halutaan.

TEEMAKIRJOITUS 2, MARRASKUU 2013

Teija Mankkinen:

Resilientin kansalaisyhteiskunnan murros

Suomi on perinteisesti ollut yhdistystoiminnan maa. Yhdistyksiä on perustettu huolehtimaan niin paikallisyhteisöjen turvallisuudesta (vpk) ja kehittämisestä (kyläyhdistykset, urheiluseurat) kuin edistämään sivistyksellisiä ja taidollisia pyrkimyksiä (Martat).  Toisaalta yhdistystoiminnalla on ollut myös yhteiskunnallinen tilaus: vapaaehtoistoiminnalla on osaltaan paikattu julkisen palvelutuotannon aukkoja ja katveita (esim. Kankainen 2009).

Yhdistystoiminta kansalaisyhteiskunnan perustana

Yhdistystoiminta on perinteisesti saattanut erilaiset ja eri-ikäiset ihmiset toimimaan yhdessä. Erityisesti urheiluseurojen, seurakuntien ja kylätoimikuntien on todettu lisäävän paikallisyhteisöjen hyvinvointia (Ilmonen 2007, 15). Samalla kun on juteltu tulevan jalkapalloturnauksen järjestelyistä, on jaettu yhteisiä huolenaiheita paikallisen yksinasuvan vanhuksen kunnosta aina ajoväylien auraukseen. Yhdistystoiminnan puitteissa on opeteltu myös erilaisia taitoja aina taloushallinnon kiemuroista tapahtumajärjestelyyn ja markkinointiin.  Toimintaan on mahtunut parempia ja heikompia kausia, jolloin on soviteltu erilaisia ristiriitoja ja näkemyksiä.  Yhdistystoimintaa onkin luonnehdittu demokratian ja kansalaistoiminnan kouluiksi (Putnam 1993 ja 2000).

Kaikki tämä toiminta on tavalla tai toisella edistänyt myös paikallisyhteisön turvallisuutta. Nykytermein yhdistystoiminta voidaankin nähdä yhtenä resilientin kansalaisyhteiskunnan peruspilareista. Yhdistystoiminnalla on paitsi vahvistettu kylien, yhteisöjen ja kansalaisten yhteisöllisyyttä, myös jaettu huomioita yhteisistä asioista (tarkkailu), päätetty akuuteista korjaustoimenpiteistä  (reagointi) sekä pohdittu tarpeita pitemmällä aikavälillä (ennakointi) (vrt. Hollnagel – Woods 2006). Toiminnan seurauksena ja /tai tavoitteena on siis ollut toiminnan jatkuvuuden turvaaminen.

Millaiselle toiminnalle resilienssi tulevaisuudessa rakentuu?

Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin muuttumassa. Aatteellinen ja pitkäaikaista sitoutumista edellyttävä yhdistystoiminta on korvautumassa lyhytaikaista sitoutumista edellyttävällä, minäprojektien luonteisella, rentoutumista ja vapaa-ajanharrastuksiin keskittyvällä toiminnalla (esim. Siisiäinen 2010). Jos yhteisöllisyys korvautuu yhä vahvemmin yksilöllisyydellä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa yhdistystoiminnalle?  Miten käy esimerkiksi metsästysseuran - joka on perinteisesti koonnut kyläläiset yhteen viimeistään hirvipeijaisissa – jos sen toimintaan ollaan halukkaita osallistumaan vain silloin, kun on tiedossa jotakin itselle mielenkiintoista. Tai miten käy palokuntatoiminnan, kun taitojen ylläpitäminen edellyttää pitkäjänteisyyttä ja hälytykset voivat tulla myös epämieluisiin aikoihin?

Toisaalta myös vastatendenssejä löytyy.  Huoli paikallisten peruspalveluiden saatavuudesta ja laadusta on jo jonkin aikaa synnyttänyt eriasteista paikallista toimintaa niin kasvukeskuksissa kuin harva-alueillakin. Tällä on myös osittain selitty viime vuosina kasvanutta kiinnostusta kylä- ja kotiseututoimintaa kohtaan (Ilmonen 2007).

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on puolestaan palvelutuotannon uudelleen järjestämisen yhtenä vaihtoehtona nostettu esiin kolmas sektori (perus)palvelujen tuottajana (vrt. Englanti).  Samanaikaisesti järjestöpuolella on palkattu erityisiä vapaaehtoistyönkoordinaattoreita, joiden tehtävänä on huolehtia yksittäisen vapaaehtoisen ja järjestön tarpeiden kohtaamisesta.  Voidaan ajatella, että vapaaehtoistoiminnan yksi kehityssuunnista onkin keskittyminen ja sopimusperustaisuus (vrt. sopimuspalokunnat).

On myös viitteitä siitä, että perinteisen yhdistystoiminnan rinnalle tai sen korvaajaksi syntyy – ja on jo syntynyt - nippu uudentyyppisiä toimintamuotoja. Kokonaan uudenlaisen areenan kansalaistoiminnalle tarjoavat esimerkiksi globaali sosiaalinen media, erityyppiset verkostot ja niihin liittyvät uudenlaiset toimintamuodot. Samoin yhdeksi kansalaisyhteiskunnan uudeksi ja vahvistuvaksi toimintamalliksi on hahmoteltu kansalaisten ja heidän yhteenliittymiensä toimintaa, jonka tavoitteena on vaikuttaa päätöksentekoon ja päätöksentekijöihin (vrt. Rosanvallon 2013). Kyse voi olla esimerkiksi tietyn yksittäisen asian edistämisestä. Tällainen toiminta on leimallisesti ketterää, improvisoivaa ja erilaisia uusia toimintamalleja hyödyntävää. 

Yksi merkittävä muuttuja yhdistystoimintaa koskevassa muutosprosessissa on se, miten käy yhdistystoiminnassa rakennetun sosiaalisen pääoman ja keskinäisen luottamuksen.  Ne kun osaltaan mahdollistavat joustavuuden, mutta myös kyvyn ja halun toimia. Jos sosiaalista pääomaa ja luottamusta luovat toiminnot muuttuvat merkittävästi,  on todennäköistä, että myös paikallisyhteisöjen resilienssin rakentamisen tavat ja perusta muuttuvat.

Yhdistystoiminnan muutoksissa voidaankin nähdä olevan kyse niin suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja sen resilienssin kuin koko demokraattisen järjestelmän murroksesta (vrt. Siisiäinen 2010).

 

Kirjoittaja toimii tutkimus- ja kehittämispäällikkönä Suomen Pelastusalan Keskusjärjestössä.

 

TEEMAKIRJOITUS 1, ELOKUU 2013

Harriet Lonka:

TURVALLISUUSSTRATEGIATYÖSTÄ, KAUKAA KATSOEN

Sain kesällä viettää reilun kuukauden Australiassa, vierailevana tutkijana Queenslandin QUT-yliopistossa. Harjoituksen aiheena oli turvallisuusstrategiatyön tutkiminen, jota olen suomalaisessa kontekstissa harrastanut enemmän ja vähemmän ahkerasti viimeisten kymmenen vuoden ajan.

Vaikka Suomen ja Australian turvallisuusstrategiatyön vertailu saattaa kuulostaa kaukaa haetulta - ihan konkreettisestikin - idea ei paikan päällä osoittautunut yhtään pöllömmäksi. Todeksi tuntui tulevan ajatus, että kaukaa näkee paremmin.

Me suomalaiset hellimme mielellämme ajatusta, että Suomi on poikkeuksellisen pieni ja syrjäinen maa, joka poikkeuksellisesti sinnittelee vaikeissa geopoliittisissa olosuhteissa. Lisäksi olemme erityisen neutraali ja siksi kansainvälisesti niin kunnioitettu. Myöskin osaamme taidokkaasti hyödyntää luonnonvarojamme ja puristaa niistä menestyksellisiä high tech –tuotteita maailman iloksi ja taloutemme menestykseksi.

Australiahan ei ole pieni kooltaan, mutta reilu 22 miljoonaa ihmistä leviteltynä valtaisalle mantereelle ei tee maasta populaatiomielessä mitään suurvaltaa. Australia elää luonnonvaraosaamisesta ja on vahvasti riippuvainen yhdestä kauppakumppanista, Kiinasta. Australian tärkein liittolainen on Yhdysvallat, mutta alueellisen vakauden ja rauhan turvaaminen vaatii yhä tiivistyvää yhteistyötä APECin puitteissa. Vapaakauppa-alueen kehittämisestäkin on ollut puhetta.

Turvallisuusstrategiatyötä on Australiassa liittovaltion tasolla käynnistelty jo 2009 kyberturvallisuusstrategian merkeissä ja vuoden 2013 alussa julkaistiin ensimmäinen kansallinen turvallisuusstrategia, jossa on vahva ulkopoliittinen näkökulma. Osavaltiotasolla turvallisuusstrategiatyö rakentuu terrorisminvastaisen suunnittelun ja yhteistoiminnan ympärille.

Kaikkiaan valtiollista strategiatyötä Australiassa suitsii politiikan lyhytjänteisyys. Parlamenttikaudet ovat kolmen vuoden mittaisia ja vaalit ovat eri tahtiin liittovaltiossa ja osavaltiotasolla. Lisäksi hallitusohjelmat ovat molemmilla tasoilla käytännössä yhteneväisiä voittaneen puolueen vaaliohjelman kanssa. Näin ollen yli vaalikausien menevien strategisten tarkastelujen aikaansaaminen on vaikeaa, jollei mahdotonta.

Suomessa valtion tason strategiatyö alkoi 2000-luvun taitteessa saada tuulta purjeisiin. Valtioneuvoston poikkihallinnollista turvallisuusajattelua linjaamaan julkaistiin ensimmäinen YETT-strategia vuonna 2003. Päivitysten myötä strategia on tukevoitunut ja laajentunut valmiussuunnittelun asialliseksi pohjapaperiksi ohjaamaan muitakin hallinnon tasoja kuin vain valtiojohtoa.

Australian suunnasta asiaa tarkastellessa tuntuu, että voisimme vähän enemmän arvostaa omaa suomalaista strategiapuurtamistamme. Ei se varmasti täydellistä ole, mutta jo ajatus hallinnonalat yhdistävästä turvallisuuspohdinnasta ja tällaisen pohdinnan suuntaamisesta yli hallituskausien rajojen ansaitsee vilpittömät kiitokset. Well done, mate! saattaisi australialainen todeta.

Harriet Lonka

kommentit: harriet.lonka@gmail.com